Lukukoirat Pedadoggit Bruno ja Emil

Haiku oli päässyt uuteen kotiin. Hännännypykkä vain heilui, niin innoissaan hän oli. Haiku oli havannankoira. Ja ihan pieni vielä. Uudessa kodissa oli isä ja äiti, sekä kaksi iloista poikaa, jotka tulivat hyvin onnellisiksi, kun Haiku muutti heille. Kotitalo oli rivitalo. Sellaisessa ei Haiku ollutkaan asunut ennen. Perheen äiti oli puutarhuri, mutta rakasti maalaamista. Hän maalasi suurella pensselissä ja sitten pienellä pensselillä. Syksyisin hän maalasi kaikenlaiset lehdet ruskan väreillä. Vihreästä oranssiin. Perheen isä oli kirjailija. Hän tiesi monista asioista tosi paljon ja tykkäsi ottaa asioista selvää.  Hän viihtyi kirjojen parissa. Entä sitten pojat? Vielä ei Haiku tiennyt, olivatko pojat aina niin viisaita. He kävivät koulua ja tekivät tunnollisesti läksynsä, mutta mitä vielä voisi saada tietää heistä? Haikulla oli elämäntehtävä! Tehtävänä oli ottaa selvää, mitä pojat puuhasivat koulun jälkeen. Ainakin he pyöräilivät, sillä Haikulle oli ost...

Hei! Syyskuu on nyt tosi lämmin. Se ei haittaa yhtään, että mulla on lyhyt turkki vielä. Olen saanut paljon uutta kuunneltavaa. Kustannus-Mäkeläkin lähetti mulle 2 kirjaa, jotka on luettu mulle ääneen. Olen aika hyvin varustautunut ensi maanantaina alkavaan työhöni. Kirjastossa on tapahtunut valtavasti kaikenlaista kummaa. Koko lastenosasto on laitettu uusiksi. No, on siellä vanhat huonekalut ja vanha tuttu materiaali, mutta ne on kaikki laitettu uusille paikoille. En meinaa tahdo oikein löytää niitä helposti luettavia kirjoja, kun niilläkin on uusi kotihylly. Lastenosasto on nyt oikein avara, kaunis ja siellä on hyvä olla. Siellä saa olla oma itsensä, eikä tarvitse jännittää , kun hyllyt ei enää ole sillälailla sokkeloisesti. Joskus aikaisemmin tuntui vähän ahdistavalta. Ja kuulkaa oli siellä aika hämärää. Raisa on jo aloittanut pikku hiljaa työt. Hän tekee tosin vain  4 tuntia päivässä ja minä saan olla mukana vain maanantai-iltaisin, ellei ole Lukukoira Venlan vuoro....

Hei kaikki kivat kaverit. Koulut ovat alkaneet ja kollegani Venla on ottanut uudet koululaiset vastaan sydämiä sulattavasti. Minä puolestani kykin täällä kotona ja näytän kynityltä kanalta. Olin niin täynnä takkuaa, että Raisa itkeä tuhertaen joutui leikkaamaan kauniin naamani ja kaulan alueen ihan klaniksi. Iho oli niin punainen. No, Nasun värinen mun ihoni on muutenkin. Olen vähän harjoitellut lukemista ja lukemisen kuuntelua. Jälkimmäinen menee paremmin kuin edellinen. Olen ajatellut jäädä eläkkeelle, mutta kuitenkin minua kaivattaisiin lukukoiratöihin maanantai iltoihin. Ajattelin, että josko sitä sittenkin jatkaisi tuota työtä maanantai iltaisin. Olen ajatellut olla töissä aina klo 17-19 ja heti perään lukea sen koko perheen iltasadun, jos se vaan teille sopii.

Hei kaikki tutut! Nyt on vihdoin se lämmin kesä, jota on odoteltu. Olen yrittänyt vilvoitella juomakupissani aina välillä, mutta arvatkaa onko kuppi pienentynyt tai sitten mun persus suurentunut. En tahdo mahtua tekemään uimaliikkeitä saatika sitten istumaan siihen. Vedet tulee yli laidan ja menee lattialle ja sitten on luututtava (kieriskellen) märkiä kohtia. Tästä kesästä tuli erilainen. Luulin, että voin tehdä pari lukukeikkaa ja olla mm. raksalla lukukoirahommissa. Matkustaakin olin aikonut tuonne Maltankoirien kesäpäiville kavereiden luokse. Olin aikonut tehdä maltapinssejä pinssikoneella ja maksaa Raisan Maltaseminaariin elokuun alussa. Odotin hurjasti, että päästään saareen Loviisaan ja voin uida ja saunoa joka päivä. MUTTA  Raisan jalka rupesi kukkimaan toukokuun lopussa ja siihen kasvoi Ruusu. Joo-o sitä kutsutaan ruusuksi. Se on iso kipeä pahkura, joka särkee ja särkee ja on ihan punainen. Sitä ei saa edes nuolla tai nuuhkia!Ja se jalka ei toimi! Se on ihan mäsänä....

Nyt on hy-vä! Vai on-ko? Tu-lin  ei-len  töi-den  kaut-ta  kotiin  yö-kyläs-tä. Tääl-lä  ko-to-na  on  i-han  mäl-sää.   Rai-sa  os-ti jo-tain  uut-ta   di-eet-ti-ruo-kaa  meil-le  kai-kil-le.  On  se  pa-haa  vaik-ka  se  y-rit-tää  se-koit-taa  sen van-haan  ruo-ka-lis-taan. So-ke-a  E-di  tyk-kää  sii-tä? Mut-ta  mi-nä  o-len-kin  herk-ku-tyy-ny. O-lin  Un-nan (ei-kö o-le-kin kau-nis nai-sen ni-mi!) ja Ma-run  se-kä mies-ten  hoi-dos-sa  tuol-la  Kon-ti-on tiel-lä. Kon-ti-o  on  toi-nen  ni-mi  kar-hul-le.  Mut-ta en  mi-nä  näh-nyt  kar-hu-ja  vaan  koi-ri-a. 

Hei!   Koh ta    on   pää si äi nen.   Vii me  sun nun tai na   o li  pal jon   noi ti a   liik keel lä. O lit ko   si nä kin   vir po mas sa? Mi nä  en  saa nut   ol la   mu kana. Suk laa   on   koi ril le    vaa ral lis ta! Syö  si nä   suk laa, mi nä  syön  muu ta.

Jos-kus käy has-sus-ti! O-lin  käy-mäs-sä  Sau-na-lah-den  kou-lul-la. Sit-ten ul-koi-lin hie-man, mut-ta o-li i-han ou-to-ja  ha-ju-ja   ja  en  saa-nut  tu-los-tet-tu-a  mi-tään  vaik- ka  kuin-ka  y-ri-tin. Sieltä Saunalahdesta ajeltiin sitten Tapiolan kirjastoon, kun minulla piti sitten olla normaali lukuvastaanotto.  Odotin kovasti, että saisin taas tavata Liisan. Liisa lukee pistekirjoitusta minulle ja siinä kirjassa seikkailee hevosia. Tarinassa puhutaan kyllä vähän liikaa eläinlääkäristä, mutta onneksi minulla ei ole vaarana saada mitään kaviokuumetta. No, siis tosiasia oli, että yhtäkkiä minulta pääsi kirjaston keittiökäytävään kakkapökäle ja sitten tuli surullista kyllä pissi kynnysmatolle. Ne eivät oikein tykänneet nuo kirjastonhoitajat siitä. He varmaan olivat siihen asti luulleet, että olen umpio tai lelu. Kyllä koiralla voi olla äkillinen kakkahätä ja olin minä kyllä nolo. Silmistäni näki, että olin...